TTN‡HMN)))}}}>>>»»»···

Happiness is You, 2011

Valokuvattu Amerikassa 2008.

Sublimaatiotuloste 350 gr ja 180 gr -satiiniverhoille, koot: 360 cm x 240 cm ja 160 cm x 240 cm. Editio 1.
Inkjet-tuloste valokuvapaperille, koko 120 cm x 80 cm. Editio 3.

—

Saanemme aivan aluksi udella teiltä erästä asiaa: Mikä “verho” mielestänne oikein on?

“Kaistale satiinia, puuvillaa, tahi polyesteria”, toteatte varmaankin sen enempiä miettimättä, varsinkin jos olette välineellis-rationaalisen arkijärjen kauttaaltaan uuttama yksilö.

Hyväksymme vastauksenne irvistellen, mutta herhiläisen tavoin jatkamme riivaamista.

Kertokaapa, mikä mielestänne verhon tarkoitus sitten oikein on?

“Estää ulkonaolijoita näkemästä sisään ja sisälläolijoita näkemästä ulos”, saatatte ehkä vastata.

Onnittelumme! Jälleen kerran ymmärrettävä vastaus. (Sääli vain, ettei täysin totuudellinen, saati tyhjentävä.)

Onhan verhon tarkoitusperän varsinkin seemiläisissä kulttuureissa katsottu liittyvän juuri asioiden salailuun ja kätkemiseen.

Maantierosvo katoaa pölyverhon, silmänkääntäjä savuverhon suojiin.

Verhon antiteesinä on puolestaan tavattu pitää apokalypsia (kreikaksi ἀπōκάλυψις, apokálypsis).

Apokalypsilla tarkoitetaan kirjaimellisesti verhon nostamista tahi poistamista, joka varhaisessa juutalais-kristillisessä perinteessä tarkoitti juuri Jumalan valitsemilleen profeetoille lahjoittamien totuuksien ilmestymistä. Kun Jeesus antoi henkensä, temppelin esirippu repesi keskeltä kahtia. Todellinen uhri oli toimitettu ja pappiskuoro veisannut hallel-psalminsa: “En minä kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä (…) se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi”.

Evankeliumit todistavat, että Jeesuksen kuolinhetkellä myös maanpinta tärähteli ja kalliot halkeilivat. Tästä syystä esirippu ei kuitenkaan repeytynyt, olihan se paksua ja vahvatekoista koristekudonnaista. Esiripun repeytyessä tapahtui sitä vastoin jotakin paljon merkittävämpää: ihmissilmä pääsi kerrankin kyyläämään kaikkein pyhintä.

Arkaainen ajatusmalli siis on, että kun verhoa raotetaan, sen alta paljastuu jotain.

Onko verho sitten verhoudessaan ja verhoavuudessaan jotenkin valheellinen?

Tuskin nyt sentään.

Heijastuuhan verhoon koko inhimillisen ajatustoimintamme episteeminen todellisuus, sen takaiset tapahtumat kun ovat aistiemme havaitsemattomissa, kognitiivisten prosessiemme ulottumattomissa ja kielemme kääntämättömissä. Tuohon salattuun elämään voinemme vain viitata.

Paradoksaalisesti siis ainoa ystävämme ja luotettumme on verho. Mihin muuhun muka voisimme tarrautua katoamisemme hetkellä?

Sillä kuten silmäkään ei katso itseään, on mielemmekin vain verho. Tyytykäämme siis siihen ja ylistäkäämme sitä.

Tai repikäämme se alas.

Teksti: Perttu Häkkinen